Totuuden kirjoittaminen veteen

 Olen lähes vuoden ajan, tarkalleen siitä lähtien kun koronaviruspandemia sai maailmannäyttämönsä maaliskuussa, pyrkinyt aktiivisesti toteuttamaan ja ilmaisemaan itseäni. Tanssinut, laulanut, soittanut, piirtänyt ja kokkaillut, mutta ylivoimaisesti eniten olen kuitenkin kirjoittanut. Olen jopa pohtinut, voisiko se olla työtäni, että olisin… en tiedä onko kirjailija oikea sana, mutta sanat ja niiden esilletuonti olisivat ammattini.

Miksi kirjoittaminen?

Ensinnäkin se on niin yksinkertainen ja tehokas tapa sekä ilmaista itseään, että oppia mielen toiminnoista ja ylipäänsä sanojen merkityksestä. Ajatusten ja muotojen hahmottaminen, niiden jäsentäminen ja ilmaisu on kaikki kaikessa, kun kyseessä on ihmisten välinen kommunikointi ja voisi väittää, että se on yksi tärkeimmistä, ellei jopa se tärkein taito elämässä.

Sanat eivät kuitenkaan vaikuta pelkästään keskinäisessä ymmärräyksessämme, vaan ne ovat koko tuntemamme todellisuuden rakennuspalikat. Usein sanotaan ”sanat luovat todellisuuden”, että sanoilla olisi maailmankaikkeuden luomisoikeus, mutta väitän että sanat itsessään eivät vielä pysty luomaan itsenäisesti jotain, vaan todellinen luominen alkaa vasta kun sanat ja älykäs tietoisuus kohtaavat ja kiinnittyvät toisiinsa. Vasta kun tuo tietoisuus kuulee, tunnistaa ja mikä tärkeintä, valitsee ne sanat, sen informaation mitä haluaa käyttää, on varsinainen luominen mahdollista. Radiosta tai naapuripöydästä kantautuvat äänet tulevat vasta sitten todellisiksi, kun kuulija rekisteröi (tiedostaa) kuulevansa ne. Tämä tietysti keskittyen tietoiseen mieleen ja olentoon, ei siihen alitajuntaan mikä on väistämättömästi osa koko luomisprosessia, mutta ilman tietoista sanojen kuulijaa ja vastaanottajaa, ei olisi ketään tunnistamassa että mitään milloinkaan ylipäänsä tapahtuu. Voidaan siis sanoa, että sanat mahdollistavat todellisuuden (siinä mielessä mitä näemme ja koemme), mutta todellisuuden muodostuminen mahdollistuu vasta kun sanojen kuulija vastaanottaaa, eli tiedostaa ja hahmottaa informaation. Vastaanottaja joko hyväksyy, torjuu tai muokkaa saamaansa informaation ja täten luo itselleen sanoista muodostuneen käsityksen ja sitä kautta nk. todellisuuden. Eli sanat itsessään eivät vielä pysty luomaan mitään, vaan niiden kuulijan ja hänen usko sanoihin on todellinen luoja.

Usko on siis luomisväline ja sanat sen polttoaine. Usko on kuin magneetti, joka valitsee mitkä sanat tarrautuu tietoisuuteen ja noista kiinnittyneistä informaation palasista muodostuu suurempia kokonaisuuksia, käsityksiä ja malleja. Kutsumme siis sitä todellisuudeksi, mikä on syntynyt näiden kahden tekijän, sanojen ja niihin uskomisen johdosta. Mutta mistä voimme tietää, mitkä sanat ovat oikeasti todellisia, siis siinä mielessä, että voisimme uskottavasti väittää todellisuudeksi sitä, mikä on muodostunut käsitteistä ja malleista. Eikä meistä jokainen elä täysin uniikissa todellisuudessaan, siitä syystä että jokainen erillinen tietoinen olento on valinnut äärettömien mahdollisuuksien joukosta sen kokonaisuuden, ”todellisuuden” mikä elämän aikana on ehtinyt muodostua lukemattomien kokemuksien ja ennen kaikkea niiden sanoittamisen ja määrittelemisen myötä?

Jokaiselle on siis muodostunut oma sanojen, käsitteiden ja uskomuksien muodostama todellisuus, joka määrittelee kaiken mitä tämän todellisuuskuvan sisällä tapahtuu. Miksi kutsumme sitä todellisuudeksi, mikä ei ole yhteinen kaikille ja joka muuttuu jatkuvasti kohdatessaan uutta informaatiota? Voimmeko puhua totuudesta, josta kaikki ovat vähintään hieman eri mieltä ja joka ei itsessään ole koskaan pysyvää? Mikä on totuuden määritelmä? Onko sille olemassa oikeaa muotoa vai onko sekin alati muuttuva? Onko mitään väliä pohtia mikä tai mitä on totuus? Mitä hyötyä tai arvoa totuudella on?

Itse olen tämän ihmiselämäni aikana käyttänyt totuuden ja todellisuuden pohtimiseen intensiivisesti yli kymmenen vuotta. Se miksi mainitsen tästä, ei johdu siitä että olisin jotenkin pätevämpi aiheessa tai se tekisi minusta yhtään parempaa, vaan se pohtimisen aika on osoittanut minulle konkreettista näyttöä ja todistusta totuuden olemassaolosta. Todellisuuden ja totuuden pohtiminen on tuonut minut aiheen itsensä lähteelle ja myös siksi siitä haluan kirjoittaa.

Totuus ei ole mielipide. Se ei ole ajatus tai uskomus. Se ei muutu jatkuvasti ja se on totta tänään, eilen ja huomenna. Toisin sanoen totuus on aina sama, ikuisesti pysyen ajan, paikan, sanojen, käsitysten ja uskomusten tuolla puolen. Yksikään sana joka ilmestyy, ei ole totuus. Muuten kuin niinä hetkinä kun ne kuvailevat totuutta. Sanat voivat kertoa siitä, tuoda sen äärelle, mutta itsessään ne eivät ole pysyviä, eikä siis ylläolevan määritelmän mukaan totta. Toisin sanoen, se mitä kutsumme todellisuudeksi, ei olekaan enää totuus, sillä se perustuu sanoista ja uskomuksista muodostuneeseen väliaikaiseen käsitykseen, eikä muuttumattomaan faktaan.

Miksi tämä on tärkeää?

Siksi, että totuus on olemassa ja totuudessa asuu ikuisuus ja äärettömyys. Koska etsimme tuota kaikkeutta, etsimme itseämme, emmekä pysähdy ennenkuin olemme löytäneet tuon pysyvyyden. Se on tarkoituksemme ja tehtävämme. Leikkimme. Siitä yksinkertaisesta syystä, että olemme tuo totuus ja ikuisuus. Tämä on tärkeää. Voimme löytää itsemme siitä, sen sijaan että harhailemme loputtomiin sanojen ja uskomustemme meressä, uskoen sen todellisuuteen, lopulta osoittautuen valheelliseksi, jättäen meidät etsimään totuutta niin kaun kunnes sen löydämme. Emme löydä itseämme yrittämällä löytää totuus sanojen ja käsitteiden maailmasta, yrittämällä ymmärtää mikä on totta, mikä sana, lause tai filosofia osuu eniten oikeaan, vaan luopumalla niistä ja koko sana/uskomus leikistä. Lopettamalla uskomisen sanoihin ja muotoihin, voi totuus todella tulla todeksi.

Vaikka se ei ole uskomus, että olemme tuo totuus jota niin kiihkeästi etsimme ja haluamme, niin se puolestaan on että uskomme olevamme jotain muuta. Ja tuo joku muu ei ole totuus vaan se on uskomus ja niin pitkään kuin uskomme olevamme jotain muuta, emme ole totuus. Se on yksinkertaista ja huolimatta siitä uskommeko olevamme jotain muuta, olemme oikeasti koko ajan tuo muuttumaton totuus. Uskomus on vain totuuden päälle liimattu muoto, jonka sisällä ollessaan koemme ettemme ole totuus, olemme tuo jokin muu, ja tuo joku muu on se joka etsii totuutta. Kosminen vitsi suorastaan. Haluamme niin kovasti ymmärtää ja kokea itseämme, että olemme luoneet tuon jonkun muun kokemaan ja selvittämään ”kuka minä olen? Mitä on totuus?”.

~ ʘ ~

Voimakkain ja samalla ensimmäinen ”sana” on minä. Ja ennenkuin se saa muotonsa sanana, on se sanaton tunne minästä, olemassa olemisen tunteesta. Se on se tunne, mikä mahdollistaa ihmisen elämän, tai paremminkin sen henkilön elämän jota eletään. Tuo minä kerää tuon olemassa olemisen tunteen ympärille lukemattoman määrän sanoja, käsitteitä ja uskomuksia, joista muodostuu yksilöllinen kokonaisuus, henkilön elämä. Ilman minuuden tunnetta, kokeminen erillisenä yksilönä ei olisi mahdollista. Todellisuus on vain representaatio siitä kokonaisuudesta jonka olemme henkilökohtaisesti ja kollektiivisesti muodostaneet. Mutta se todellisuus minkä olemme uskomuksilla ja sanoilla luoneet, ei ole pysyvä totuus, toisin sanoen, se ei ole totta. 

Sen lisäksi, että sanat voivat luoda sen todellisuuden mihin uskomme, ne voivat myös hajoittaa sen. Ja tässä tulemme tärkeimpään kohtaan. Eli että sanat eivät voi luoda totuutta, ne eivät voi saada aikaan sitä mikä jo on. Mutta sanat voivat tuoda esille niiden itsensä väliaikaisuuden ja sitä kautta mahdollistaa oikean totuuden näkemisen. Sanojen kumotessaaan oman todellisuutensa, antaa se tilaa totuudelle joka on ilman sanoja.

Se on sanojen todellinen merkitys. En usko sanaakaan mitä olen kirjoittanut, mutta näiden sanojen avulla olen tullut totuuden, itseni äärelle. Ja tämä kertomus totuudesta, itsestäni on se syy miksi kirjoitan. En kirjoita luodakseni jotain uutta, vaan kirjoitan tuodakseni itseni takaisin omaan äärettömyyteeni.

Se on työtäni.