Ääretön pohdinta

Maailma on täynnä tutkittavia asioita ja mitä syvemmälle jotakin tarkastelee, sitä yksityiskohtaisemmaksi huomiossa oleva asia tulee ja tutkimuksesta ammentuu aina vain uusia ja uusia polkuja. Se on todellakin niin, että kaikki näkyvä, niin asiat, esineet, ihmiset kuin ideat ja ajatukset ovat äärettömyydessä ja ne liikkuvat äärettömiin suuntiin, eli ikuisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi tai vastaavasti pienemmäksi ja pienemmäksi. 

Mitä enemmän pohtii ja tutkii, onko mitää ylipäänsä olemassa ja onko missään mitää järkeä, sitä selvemmäksi käy, ettei ole olemassa mitään lopullista, oikeaa vastausta; yhtään mihinkään. Itse olen koittanut selvittää totuutta ja nimenomaan sitä lopullista totuutta, lopputulosta että olisi olemassa jotain oikeasti pysyvää ja ikuista. Tätähän meistä jokainen on varmasti pohtinut ja moni on tehnyt tästä tutkimuksesta ammatin tai elämäntyön. Jollain tavalla voisi väittää, että isossa kuvassa kaikki teot, pyrkimykset ja näkemykset ovat väistämättä yhden ja saman todellisuuden ilmentymiä. Matematiikka ja fysiikka yrittävät selvittää ja selittää saman maailmankaikkeuden lainalaisuuksia ja toimintoja ja nämä tieteenalat eivät voi toisaalta olla ottamatta huomioon asioiden filosofista näkökulmaa jne. Kaikki liittyy kaikkeen. Urheilija ei välttämättä ole syventynyt fysiikkaan, kemiaan tai kehon anatomiaan, mutta kaikki ne vaikuttaa urheilusuoritukseen ja näiden eri tieteenalojen ymmärtämisestä voi olla käytännön hyötyä mikäli urheilija haluaa parantaa suoristustaan.

Mitä teemme sillä ymmärryksellä että kaikki liittyy toisiinsa ja kaikki on suhteellista ja että millään ei varsinaisesti ole mitään sen suurempaa merkitystä verrattuna toiseen? Pienempi liikkuu äärettömästi pienempään ja suurempi äärettömästi suurempaan, joten koolla ei ole mitään absoluuttista merkitystä. Mitä hyötyä tai järkeä tämän ympäripyöreyden pohtimisessa on? Jos emme tiedä absoluuttia, on 50% mahdollisuus, että suhteellisuudella ja ylipäänsä millään ei ole mitään merkitystä. Tai että sillä on tasan tarkkaan suhteellista merkitystä sille jota asia koskee ja se jota asia koskee on itsessään hyvin suhteellinen ja jopa olematon. Mihin tämä kaikki johtaa?

Moni on minulle vuosien aikana sanonut, että tuollainen (tällainen) pohdinta saa sekoamaan tai ainakin , että siinä ei ole mitään järkeä ja toisin sanoen sitä on ihan turha harrastaa. Se on totta, äärettömyyden ja ikuisuuden pohdinta äärimmilleen on aiheuttanut monesti hulluuden ja sekoamisen tunnetta ja kerran olen löytänyt itseni jopa suljetulta osastolta, mutta yhtä kaikki siinä pohdinnassa on ollut vähintään yhtä paljon järkeä ja merkitystä kuin ylipäänsä yhtään missään. Mikä tahansa toiminta on yhtä turhaa kuin äärettömyyden pohtiminen. Mutta toisaalta, juuri ikuisuuden pohtiminen saa lopulta kaiken sisältymään itseensä ja kun kaikki menettää merkityksensä, olemme jopa kokonaan toisenlaisen todellisuuden äärellä. Olemme niin sanotusti totisesti tulleet maailman laidalle. Kohtaan, missä tuntemamme kaikkeus loppuu. Tämä on toki vain kuvainnollista, mutta kuitenkin hyvinkin todellista. Kaikki tuntemamme ja näkevämme sisältyy tuohon kaikkeuden äärettömään liikkeeseen ja niinä hetkinä kun näemme tuon liikkeen ikuisen virran, tulemme sen ”toisen” todellisuuden äärelle. Se ei kuulu tuohon todistamaamme äärettömään energian ilmentymiseen, vaan se vaikuttaa olevan kokonaan erillinen tai irrallinen siitä.

Ja juuri tämä toinen todellisuus on paikallaan ja se todistaa/näkee tuon liikkeen, muttei itse ole osana sitä. Mihin olemme tulleet? Yhtäkkiä tämä juuri löytämämme kokonaan tuosta maailmankaikkeuden liikkeestä erillään oleva todellisuus on ikäänkuin ilmaantunut tietoisuuteemme, olemattomana ja näkymättömänä, paikallaan olevana, tuon näkyvän jatkuvana todistajana. Se tuntuu olevan ikäänkuin korkeampi todellisuus, toinen ulottuvuus, verrattuna tuohon näkyvään, liikkuvaan maailmankaikkeuteen, sillä se todistaa ja näkee tuon liikkeen ja se tuntuu olevan ennen sitä. Liikettä ja näkyvää ei voi olla olemassa ilman tätä paikallaan pysyvää olematonta. Ja toisaalta tätä olematonta ei voisi havainnoida edes ilmiöksi, jos ei olisi näkyvää ja liikkuvaa. Mutta olematon olisi kuitenkin ”olemassa” ilman näkyvää, kun taas näkyvää ei voi olla ilman näkymätöntä taustaa.

Tietysti ikuisuus ei voi olla käsite siinä mielessä, että sen pystyy sisällyttämään mihinkään yksittäisiin sanoihin tai muotoihin, mutta jollain hyvin aluttomalla intuiitiolla voimme nähdä sen mahdolliseksi, että juuri tämä tämä olematon, paikallaan pysyvä on ikuisuus ja äärettömyys. Toisin sanoen, se on absoluuttinen, lopullinen totuus, ja se on ainoa sellainen. Mistään näkyvästä ja olevasta ei voida sanoa sen olevan absoluuttinen totuus, mutta tämä ikuinen olematon on. Tietenkin absoluuttisessa totuudessa ei ole sanoja tai käsitteitä, sille ei ole merkitystä miksi sitä kutsumme, sillä ei voi olla nimeä, mutta niin pitkään kuin kommunikoimme sanoilla ja annamme niille minkäänlaista merkitystä, tämä olematon on se mitä voimme kutsua absoluuttiseksi totuudeksi.

Ennenkuin olin löytänyt tämän lopullisen totuuden (tai silloin kuin pidin siitä uskosta kiinni, etten ole vielä löytänyt ja etsin lopullista totuutta), silloin kuin etsin sitä, ajattelin että absoluuttinen totuus on jotain massiivisen isoa, mysteeristä, käsittämätöntä, hämmästyttävää. Jotain mitä on mahdoton löytää ja ymmärtää. Se oli ultimaattinen tehtävä ja tavoite. Siltä se usein tuntuikin ja kun samanaikaisesti on uhrannut kaiken elämästään tämän ainoan tehtävän selvittämiseksi, oli hulluus ja sekoaminen tosiasiallinen tunne- ja olotila. Kun kokee, ettei yksinkertaisesti voi ja pysty löytämään tätä lopullista totuutta. Mahdottoman tuntuiseksi sen teki juurikin se oivallus, ettei sen löytäminen ja oivaltaminen sellaisenaan ollut edes millään muotoa mahdollista. Toisin sanoen, en tulisi sitä koskaan löytämään, sillä se etsijä ja potentiaalinen löytäjä ovat sen näkyvän ja liikkuvan sisällä, kun taas absoluuttinen totuus, jota yritin etsiä, oli aivan toisessa todellisuudessa, ns. maailmankaikkeuden tuolla puolen (niinkuin aikaisemmin havainnoillistimme). Kuitenkin Mestarit kertoivat lopullisen totuuden löytämisen mahdollisuudesta ja sen etsimisen kannattavuudesta ja että se olisi oikeastaan ainut oikea hyödyllinen tapa käyttää ihmiselämän aika.

En tiedä miten se edes tarkalleen ottaen tapahtui, että tämä absoluuttinen totuus tuli todelliseksi ja ns. löydetyksi. Etsijä ja koko etsintämatka ikäänkuin hävisi, enkä tiedä hävisikö se pikkuhiljaa haihtuen vai yhdessä hetkessä, vai molempia. Eikä sillä ole edes väliä. Ja vaikka voisi väittää, että absoluuttisen totuuden, äärettömyyden ja ikuisuuden pohtiminen on turhaa, niin toisaalta juuri se pohdinta on tuonut minut (ei kenetkään) näiden ”totuuksien” luo. Niistä on tullut konkreettisia todistuksia haihattelujen sijaan (mikä nyt sitten ikinä onkaan konkreettista), eikä niitä tai elämäntarkoitusta tarvitse enää koskaan yhtä vakavasti miettiä. Se on siis vapauttanut minut. Ja samalla tajuaa, että on ollut koko ajan vapaa. Taas kerran, tämä koko käyty näkymä on sekä veteenpiirrettyä, että äärimmäisen tärkeää.